Eli oodi hyväntahtoisille kuuntelijoille
Olin ystäväni Pipsan* kanssa lounaalla. Harjoitimme syvämietteistä filosofiaa – eli elämänpulmapuhetta. Tai lähinnä Pipsa harjoitti. Hänellä kun sattui olemaan asioita mielen päällä. Jälkiruokakahvia juodessamme Pipsa vilkaisi kelloa ja kauhistui. Olimme käyttäneet koko lounaan hänen asioidensa puimiseen!
Voi rakas ystävä, onhan se toki epäreilua. Semminkin kun muistetaan ne kymmenet lounastreffit, jotka ovat täyttyneet allekirjoittaneen vaahtosuin, pullistelevin otsasuonin ja kasvavin äänenpainoin ulospuhistuista höyryistä niin, että myrkkykaasut ovat täyttäneet paitsi oman pöytämme ilmatilan, myös viattomien sivullisten ruokastratosfäärin.
Vaan kuinka paljon puhtaampi olo noiden lounaskatharsisten jälkeen onkaan ollut! Huolet ovat tuntuneet siedettävämmiltä, taakat keveämmiltä, kiukku kestettävämmältä. On onnea omata ystävä, jonka edessä elämäänsä ei tarvitse puleerata ja somistaa! Ystävä, joka jaksaa yhä uudelleen kysyä mitä minulle kuuluu, vaikka tietää vastauksen toisinaan olevan sekavaa tuherrusta kuin Yrtsillä konsanaan:
Useimmissa sosiaalisissa tilanteissa pidän kuitenkin sappinesteet sisälläni ja esittelen pelkän paraatipuoleni. Minkä takia? Miksi monesti tuntuu niin valtavan tärkeältä kätkeä huolellisesti ja yksityiskohtia myöten sielun sotkuiset tiskipöydät ja elämänkaappien kaoottisuus – siis oma inhimillisyys? Entä mitkä hartiat pinkeinä kannatelluista sermeistä ovat lopulta tarpeellisia ja mitkä eivät?
Fasadit askarruttavat minua, mutta ajatukseni kaipaavat työntöapua. Vaivaan mietteilläni vanhaa työkaveria, YLE:n Vaakakapina-ohjelman asiantuntijanakin tunnettua psykologi Satu Lähteenkorvaa (ks. myös YLE-profiili). Pyydän Satua tsekkaamaan Kaikki jees -musavideon ja pohtimaan elämänkulissien tematiikkaa psykologin näkökulmasta. Millaisia julkisivuja kannattelemme arjessamme?
Sadun mukaan individualistisessa, ulkonäkökeskeisessä ja hedonistisessa ajassa kulissit liittyvät usein, yllätys yllätys, rahaan. Menestys tarkoittaa edelleen monelle sitä, että on millä mällätä. Ajatellaan, että “tavallinen” tai “köyhä” ei voi olla kiinnostava ja tykättävä. Ja tykättynä oleminen on meille aidosti tärkeää (niin banaalilta kuin sanamuoto aikaihmisen kyseessä ollen kuulostaakin). Hyväksytyksi tuleminen on ihmisen voimakkain peruspsykologinen tarve:
— Meillä on vahva halu kuulua johonkin tai olla osa jotakin. Olla yhteydessä. Siksi taivumme ja taivutamme itseämme ja toisiamme kummallisiin psykologisiin asentoihin. Ja voimme pahoin.
Todellakin. Mielikuva on voimakas ja tunnistettava. Näen edessäni tiukkaan solmu-asanaan vääntäytyneen hahmon – kovasti itseni näköisen. Eikö tuossa asennossa tunnu kovin tukalalta? Eikö päätä särje? Eikö hengitys puristu pinnalliseksi pihinäksi? Eikö selässä juili? Eikö ajattelu käy vaivalloiseksi?
Sadun havaintojen mukaan toinen yleinen fasadi – materiaalisten kulissien rinnalla – on yksinpärjäämisen ihannointi. Viime aikoina yltiöindividualistinen kulttuuri on kenties alkanut hiukan murentua, mutta yhä vallalla on ajatusmalli, jossa niin menestyminen kuin murehtiminenkin tehdään omillaan:
— Erityisesti surut surraan yksin. Mutta myös iloisiin saavutuksiin liittyy ajatus siitä, että soolona on jotenkin parempaa. Tästä rakentuu yksin onnistumisen kulisseja, joita vahvistetaan ja tiedotetaan vaikkapa sosiaalisen median kautta.
Auts. Tämä alkaa tehdä kipeää. Filtteröintiä ja rajaamista – sitähän me somettajat harjoitamme. Vaikka toki sosiaalisessa mediassa jaetaan myös vakavia asioita. Harva kuitenkaan henkilökohtaisella tasolla. Miksi?
Sadun mukaan kynnys raottaa pärjäämisen kulisseja on suuri, koska silloin kuuluminen meille tärkeisiin sosiaalisiin viiteryhmiin kyseenalaistuu. Tämä riskiä emme hevillä ota. Kuitenkin, jos elämäänsä elää jatkuvasti muiden ehdoilla tai arki ei ole linjassa omien arvojen ja minuuden kanssa, ihminen väsyy. Paha olo, kateus ja ärtyisyys saattavat olla indikaattoreita siitä, että jotakin puuttuu.
Auts. Auts. Auts.
Fasadit murtuvat viimeistään, kun fyysinen tai psyykkinen kuorma kasvaa niin suureksi, että sen voima voittaa häpeän ja pelon. Sietokyvyn ylittyessä pahoinvointi voi lopulta kääntyä resurssiksi ja elämän suuntaa muuttavaksi voimaksi.
Suuri Romahdus ei kuitenkaan aina ole välttämätön. Sysäys painavaksi käyneiden kulissien purkamiseen ja elämän “omannäköistämiseen” voi löytyä vaikkapa vain yhdestä hyväntahtoisesta lähimmäisestä, joka jaksaa kuunnella:
— Hyväntahtoisuus ruokkii aitoutta ja tekee tilaa tarvitsevuudelle ja tarpeille. Kun ihminen saa olla yhtä aikaa suuri ja pieni, hän uskaltaa helpommin tarkastella elämäänsä.
Amen. Kiitos Satu.
Kiitos Pipsa.
Kiitos kaikki hyväntahtoiset, jotka ette säikähdä, kun elämänsoiden mörrimöykyt välillä läikyttävät metaanipäästöjään lounaslautasillenne. Kiitos te, jotka piirrätte lempeitä sydämiä kämmenselkiin silloin, kun väsähtäneistä poteroista sataa niskaan pelkkää terävää:
*Nimi muutettu
Kuvituskuva: Juha Lemmetti
« LOMABLUESIA JA ELÄMÄNKULISSEJA “Take me for my body” »