Eli tarina siitä kuinka työelämäahdistus taipuu musiikkivideoksi
Mennyt kesä oli helteinen. Oikea lomailijan unelma.
…ja kroonisen kesäahdistujan painajainen.
Kaltaiseni mörrimöykyt hikoilivat paitsi aurinkoisten päivien ja lämpimien öiden kurimuksessa, myös monenlaisissa sielullisissa ristiriidoissa. Paineita oli riittämiin: Nauti! Rentoudu! Ole ulkona! Tapaa ihmisiä! Käy kesätapahtumissa! Ulosmittaa hellehetkistä kaikki mahdollinen ja kerää siinä sivussa tasainen rusketus! (Someta tästä kaikesta reaaliajassa!)
Pahinta kesissä noin ylipäätään on kuitenkin – säätilasta riippumatta – rytmittömyys. Kun normaalit rutiinit ovat katkolla eikä työ täytä päiviä, on aivan liikaa tilaa tunnustella, mikä elämässä on mallillaan ja mihin on tyytymätön.
Omalla kohdallani suvi saapui taittamaan varsin kiireisen kevään. Maailmalla-albumi näki päivänvalon toukokuussa, eikä synnytys ollut tuskaton (huolimatta siitä että isoimman työn teki tuottaja Sami Anttila Third Sound -studiolta). Samaan aikaan etsin itseäni ammatillisesti ja otin etäisyyttä vanhoihin työkuvioihin.
Kaikkinaisten projektien jälkeen pudotus kesäkuukausien kalenterityhjiöön oli dramaattinen. Hautova helle ja toimettomat päivät tuntuivat kysyvän jokaisen kehosta ulos puristuvan hikipisaran myötä, mitä virkaa minulla oli. Mitä olin silloin, kun en häsännyt ja touhunnut. Olinko yhtään mitään?
Hiljensin ahdistuksen hankkiutumalla puuhakkaaksi.
Aurinkoisena kesäkuun lopun päivänä löysin itseni Telakan terassilta juhlimasta uutta musiikkivideota. Vain viikkoja aiemmin monialataiteilija ja tohtorishenkilö Raisa Foster (kuva alla; tsekkaa myös Aamulehden artikkeli) oli ilmoittanut haluavansa – jostakin käsittämättömäksi jääneestä syystä – ohjata Kaikki jees-biisistäni musiikkivideon. Olin hetken aikaa hyvin onnellinen kesäkärpänen. (Toki sometin asiasta valittömästi.)
Kaikki jees -biisi on Maailmalla-albumin avausraita. Se kertoo oravanpyörässä porhaltavasta sitku-tyypistä, jonka aika kuluu elämänpuitteiden pönkittämiseen ja “Minä Oy Ab”:n julkisivun ylläpitoon.
Kirjoitin lyriikoihin paitsi itseäni, myös kaikkea sitä mitä aistin ymprärilläni. Keikoilla kappale on ollut hyvin suosittu, ja jokin sanoituksissa puhutteli myös ohjaaja-Raisaa:
Olen samaistunut biisiin ihan ensimmäisestä kuuntelukerrasta. Jotenkin nolosti tunnistanut itseni. Sitä tiedostaa että tuollainen elämäntapa on epäterveellinen, mutta toisaalta jos haluaa menestyä pelissä, niin pitää mennä mukaan. Siis että “kaikki jees” ja “hyvin menee”.
Samankaltaisia ajatuksia muistan pyöritelleeni tekstiä kirjoittaessani ja omia työelämärimpuilujani läpikäydessäni. Tehokkuusyhteiskunnan geimeissä on pysyttävä mukana – hinnalla millä hyvänsä ja vaikka tekee kipeää. Väsähtäminen, oireileminen tai vaikkapa uppoutuminen työelämän arvoristiriitojen liialliseen pohtimiseen on yksilön (psykologinen) ongelma: huonoa kiltteyttä, liikaa tunnollisuutta, väärää herkkyyttä (ks. YLE-uutiset 12.10.2018).
Kynnys tuoda omia heikkouksia ja voimattomuuksia julki voi olla korkea, koska se yhtäältä antaa muille tasoitusta elämän kilparadoilla ja toisaalta altistaa persoonaa koskeville (keittiöpsykologisille) päätelmille (toki yhtenä ratkaisuna on pseudonyymin käyttö, ks. YLE-uutiset 20.8.2018).
Kyseessä on, Raisan sanoin, todellinen paradoksi:
Älyllisesti sitä tietysti tajuaa että onhan tuollainen elämä älytöntä. Mutta se on vähän sama kuin kasvattamisessa: ei halua opettaa lapselle kilpailemista, mutta samalla haluaisi että lapsi pärjäisi. Se dilemma on jatkuvasti läsnä.
Raisa pyysi videon pääosaan ystävänsä ja entisen oppilaansa, Tampereen Komediateatterin upean näyttelijän Jere Riihisen (ks. kuva). Yllättäen Jere suostui – ja vieläpä ennätti – mukaan käyttäen projektiin, asiaankuuluvasti, ainoat lomapäivänsä. Kahdessa vuorokaudessa tehokaksikko oli kehitellyt loistavan idean, joka purkitettiin lopulta muutamassa hurjassa tunnissa. Mehukkaita detaljeja kuvauksista on luvassa myöhemmissä postauksissa, mutta lopputuotos löytyy tästä:
Raisan taidokas yhden oton kuvaus ja Jeren pieteetillä toteuttama karikatyyri luovat osuvaa kuvaa siitä, miltä näyttää ihminen, jota väsyttää ja hapottaa – mutta poljettava on. Alunperin Raisan ajatuksena taisi olla slapstickimpi tyyli, mutta lopulta Jeren vahvaan presenssiin perustuva, pelkistetty toteutus resonoi minusta hienosti reggae-kompin alla soivaan vakavaan pohjavireeseen.
Niin. Osalle meistä elämänkulissien kannattelu käy toisinaan raskaaksi. Toki helppoa ei ole myöskään irtipäästäminen – ainakaan sellaisten asioiden kohdalla, joiden varaan on rakentanut itseään, omanarvontuntoaan tai merkityksellisyyttään. Siksi varmaan puuteroimme vimmatusti fasadejamme silloinkin, kun kaikki ei todellakaan ole jees…
Mutta hei. Nyt on jo hoppu, pitää kiirehtiä näyttämään kiireiseltä.
Palataan?
Kuvat: Juha Lemmetti (lukuunottamatta Telakka-kuvaa, jonka otti MirkaKaarina)
NO NIIN YRTSI, MILTÄ MENO MAISTUU? »