ja muita musahuomiotalouden bisarriteettejä
New kids on the Block oli kova juttu kasarin lopulla. Eräässä hämäläisessä pitäjässä erään omakotitalon kulmahuoneessa C-kasetti lauloi repeatillä “step by step, oh baby” ja seinät oli tapetoitu bändikuvilla – aivan kuten tuhansissa esiteinihuoneissa ympäri maan.
Poikaviisikko lauloi varmasti taitavasti. Vähintään puoli ruokaa oli kuitenkin idolien ukonäkö. Jordanin, Jonathanin, Joeyn ja Donnien kauneus sekoitti pään.
Yksi katraan pojista poikkesi kuitenkin muista: jäsen Danny Woodin kirveellä veistetyt piirteet erottuivat enkelikasvoisten bänditoverien joukosta kuin ristimeisseli talttapääsarjasta. Taitava tanssija oli muita poikia kulmikkaampi ja lihaksikkaampi – ja ilmeisen tietoinen erilaisuudestaan. Hän esitti fanilehdessä kommentin, joka on jäänyt mieleeni kaikiksi näiksi vuosiksi: “Hyväksykää minut kehoni vuoksi.”
Voiko surullisempaa olla?
Musabisnes tuntuu perustuvan visuaalisuuteen vähintään yhtälailla kuin auditiivisuuteen. Ehkä ilmiö on samanlainen kuin makuaistin kohdalla: suurin osa maistamisesta on itse asiassa tuoksua. Ainakin Nyykkärien kaltaisissa fani-ilmiöissä lienee kyse nimenomaan tästä.
Sosiaalisen median myötä kuvallisen näkyvyyden merkitys on varmasti vain kasvanut, enkä usko olevani ainoa musiikintekijä joka ei tunne oloaan kotoisaksi visuaalisten paineiden keskellä. Metsäinen kansamme on täynnä kamerakammoisia menninkäisiä.
Todistettavasti kuitenkin myös nykyistä huomattavasti staattisemmassa audiovisuaalisteknisessä ympäristössä varttunut ammoniitti voi hiljalleen tottua ekshibitionistiseen itsensä markkinointiin, sometukseen ja kaikkinaisen visuaalisen irstailun vaatimaan tauottomaan kuvakeräilyyn. Itse olen jopa oppinut nauttimaan tämänkaltaisesta virtuaalisesta askartelusta ja sommittelusta.
Yksi musiikkimaailman visuaalinen pekuliariteetti ei kuitenkaan istu habitukseeni:
Musiikkivideot.
Oma pärstä ja keho liikkuvassa kuvassa on liikaa mielenterveydelleni.
Olen kyllä koettanut! Mainion Isle of Mando -yhtyeen studiolive-sessio vuonna 2015 oli sinänsä hieno kokemus, mutta kamerakuva kertoo vokalistin olotilan luontevuudesta enemmän kuin tuhat sanaa:
On lievästi epäreilua, että kitaristi Mika Sihvonen ja basisti Mika “Kosti” Kotiranta näyttävät siltä kuin soittaisivat päivätyökseen kuumissa studio-olosuhteissa kameroiden ristitulessa ja aikataulupaineessa. (Kenties he nykyään soittavatkin – terveisiä maestroille!)
Erilaisia live-taltiointeja on vuosien varrella päätynyt YouTubeen muitakin. Niiden kanssa pystyn hyvin elämään, koska keikkatilanne on orgaaninen ja aito. Varsinaisissa muusiikkivideoissani olen kuitenkin tähän mennessä onnistunut esiintymään kasvottomana kuin Voldemort:
Raisa Fosterin ohjaamissa taidepläjäyksissä pääroolia ovat esittäneet hiuspehkoni (Valkealta sohvalta, 2017) sekä näyttelijä Jere Riihisen karismaattinen hahmo (Kaikki jees, 2018). 12 kuukautta kesää -videon (2018) kuvittamisessa käytin törkeästi hyväksi kuulijakunnalta saamiani kuvia ja videoita. Billie Joelina -yhtyeen musiikkivideoita tähdittää Taina Sahlanderin ja Stefan Sahlanderin upea valokuvataide. Uusimmassa, vielä Juha Lemmetin leikkauspöydällä olevassa videossa framilla ovat ikivanhat lenkkarit sekä Olli Salmelan huikea drone-maisema.
Näinkin voi olla ja elää. Omaehtoista musiikkiaan tekevän laulaja-lauluntekijän näkökulmasta videokameran karttaminen ei ole valtava ongelma – kiertoteitä löytyy eikä itseään tarvitse vääntää asentoihin joita ei koe luonteviksi. Aidoksi probleemiksi asia voi nousta niiden kohdalla, jotka havittelevat musabisneksen kovaan ytimeen. Unelmiaan palavasti tavoittelevaa artistia on varmasti helppo painostaa myynninedistämistarkoituksessa monenlaiseen. Surullisia tarinoita näistä itseään vastaan tehneistä riittää.
Eräässä internet-yhteisössä, jossa kerätään hauskoja kielikömmähdyksiä, naurettiin äskettäin parkkihallin seinään kirjoitetulle ohjeelle: “please pay your parking fee before existing”. Visuaalisuudella pelaavassa musiikkimaailmassa vastaava ohje kuuluisi: “please reveal your body before existing”.
Danny Wood oivalsi jo poikasena, että mikäli kasvot eivät ole kerubin, on esiteinin tapetiksi aikovan syytä omistaa timmi kroppa. En lähde kastamaan kenkääni siihen upottavaan suohon, joka velloo nuoren Danny-paran lausahduksen ympärillä kuiskien vääristyneestä ihmis- ja kehonkuvasta, objektoivoivista katseista sekä itsensä esineellistämisestä.
Sen sijaan päätän raporttini uunituoreen “Sata sanaa” -biisini lyriikoihin. Niissä sivutaan sitä, mikä on musassa ehkä kuitenkin olennaisinta (ja minkä pitäisi riittää aika pitkälle):
“Olin niinkuin ennenkin.
Vain soitin.
Ja lauloin.
Niin, ja kirjoitin.”
Kuvituskuva: Juha Lemmetti
« NO NIIN YRTSI, MILTÄ MENO MAISTUU?